Keväällä huhtikuun alussa sain ensikosketuksen Pikkutikkaan. Näin yllättäen Pikkutikan pihapuussa. Kovalla tohinalla kamera käteen ja parikymmentä kuvaa lasin läpi oksiston sekaan. Välittömästi siirsin kuvat tietokoneeseen ja katsoin kuvat. Pettymys oli suuri, kun kaikki kuvat olivat suttua. Oli tarkentanut lähioksiin. Olisi pitänyt manuaalisesti suorittaa lopputarkennus, koska oksisto oli niin tiheää. Asia vaivasi mieltä pitkin kesää, mutta lohduttauduin sillä, että tämä kuuluu harrastukseen.
Seuraava mahdollisuus tuli heinäkuun alkupuolella, kun taas Pikkutikka vilahti pihapuissa, mutta eipä kerennyt kameraa hakea. Oli sen verran hätäinen lintu.
Edellisestä viikon päästä viimeisin ja ratkaiseva kohtaaminen tapahtui, kun tulimme Tuken kanssa kuvausreissulta melko laihoin tuloksin. Olin jo menossa sisälle, kun Tuke osoitti kädellä kirsikkapuuta. Pudotin välittömästi muut tavarat maahan ja vetäisin kameran olalta kuvausasentoon. Pikaisesti C1:stä pönöasetukset päälle ja kamera laulamaan. Kerkesin muutaman kuvan ottamaan, kun lintu lennähti n. 30 m:n päähän pieneen mäntyyn.
Lähestyin pikkuhiljaa koko ajan kuvaten. Tuke välillä näytti linnun sijainnin, kun matalana hiipiessä hukkasin sen. Menin toisen männyn taakse piiloon. Mitä ihmettä! Lintu pölähti aivan eteeni oksalle istumaan. Aion ottaa kuvia, mutta suljin ei laukea. Huh, meinasi paniikki iskeä, kunnes tajusin nopeasti, että objektiivin lähin tarkennus oli 2,5 m:n asetuksella. Nopea vaihto 1,2 m:n asetukselle. Odottelin, kuin Rokka aikanaan, että lintu siirtyi närreen kohdalle. Lyhyitä sarjoja 8 kuvaa/s päästelin menemään.
Lopputuloksena oli, että kevään epäonnistuminen oli pyyhitty pois. Kiitos Tuken tarkkasilmäisyyden.
Mielenkiintoinen tarina. Loppu hyvin kaikki hyvin 🙂
Haha olipa jännittävä tarina! Toi on kyl veemäisimpiä tilanteita kun ”kohde” on jyvällä mut tykki ei laukea kun on joku väärä asetus unohtunut päälle 😉